Aamu oli kolea, mutta aurinkoinen. Käytiin liikennepuiston avajaisissa lasten kanssa. Siellä tapasin parhaan ystäväni, joka syyllisti minua siitä, että tahdoin olla sisällä poutasäällä. Ei se ollut sellaista kannustavaa syyllistämistä, jonka tarkoitus on potkia lyöntejä pysähtyneeseen sydämeen, vaan sellaista lannistavaa, kiukuttelevaa, lapsellista syyllistämistä, jonka jälkeen lähdetään niskoja nakellen kotiin, koska kehtasin singota piikin takaisin. En käsitä miten se on niin vaikeaa huomata, että minun on paha olla? Ei tämä kuolemaksi ole, mutta jos nyt yhden kerran elämässä saisin olla edes tämän verran lannistunut ja maassa ilman, että siitä pitäisi muiden takia potea syyllisyyttä. Miksi muilla on siihen oikeus, mutta ei minulla?

Nyt kello on puoli kuusi ja aurinko on piiloutunut pilviverhon taakse. On tutun hämärää ja kylmää. Ensimmäiset sadepisarat osuvat ikkunaan. Kohta koko maa on taivaan kyyneleistä täysi, mutta minä en itke. Vedän lenkkarit jalkaan ja lähden lenkille.