Uusi osoite on: http://aivoruuvi.blogspot.fi/

Keski-ikää lähestyvän naisen angsti on hirveää. Siinä on paljon syvemmältä kumpuavaa pelkoa ja ahdistusta kuin teini-ikäisen hormonihuuruisessa kiukuttelussa. Myötähäpeääkin se herättää. Teini-ikäiset angstaajat ovat puhtaasti ärsyttäviä, mutta angstin kourissa kärvistelevä 37-vuotias on samalla vastenmielinen ja säälittävä.

Pikkuhiljaa helpottaa. Olin töissä aikaansaavampi ja energisempi kuin aikoihin, vaikka vieläkään en voi laskea oloani normaaliksi. Sovin jopa aktiviteetteja iltapäiväksi ja lausuin ääneen lupauksen, että teen normaalilenkkien lisäksi juoksulenkin vähintään kolmena päivänä tällä viikolla. On aika nousta kanveesista, opetella uudelleen nauramaan, hengittämään, nukkumaan.

Seitsemänvuotias kuopukseni saa jo kulkea itsenäisesti läheisen leikkipuiston alueella. Tänään oli siellä kolmen kaverinsa ja veljensä kanssa, kunnes isoveli päätti lähteä kotiin. Kuopus oli hetkeksi poistunut porukasta veljensä perässä ja palattuaan huomasi paikalle tulleen vieraan pojan, joka oli muita pidempi. Poikani on sosiaalinen ja innokas lapsi, joka tykkää kuulua porukkaan, siksi hän oli mennyt rohkeasti joukon jatkeeksi ja yritti päästä juttuun mukaan, mutta joukon sisäinen dynamiikka oli muuttunut ja isosta pojasta oli tullut joukon johtaja. Koska oma poikani tuli takaisin muiden seuraan vasta siinä vaiheessa, kun iso poika oli jo ehtinyt tuhota ryhmähengen, tilanne muuttui nopeasti uhkaavaksi. Iso yllytti myös poikani ystävät tätä vastaan ja lopulta lapsi oli lähtenyt muita karkuun kohti kotia. Jotain kiusaamista siinä oli ollut ennen lähtöä ja muut olivat lähteneet poikani perään. Palattuaan poika oli hengästynyt ja hätääntynyt, seisoi kyyneleet silmissä ovella ja kertoi kakistellen mitä oli tapahtunut.

Raivostuin silmittömästi, kiskoin vaatteet päälle ja käskytin pojan mukaan, että voisi tunnistaa kiusaajat. Raivo äityi järkyttäviin mittoihin kun kuulin, miten yksi lapseni parhaista ystävistä oli osallistunut rähinään. En vihaa mitään niin paljon kuin raukkamaisuutta. Raukkamaisuus on ihmisluonteen vastenmielisin piirre! Tietenkin poikaporukka oli liuennut teille tietämättömille vaikka ehdin paikalle viidessä minuutissa. Puistossa ei ollut ketään, ja minä jäin raivoni kanssa yksin. Äitiyden turhauttavin tunne: voimattomuus, kyvyttömyys.

Vihaan ihmisiä. Aina toisinaan minä todella vihaan ihmisiä. Jos tarkemmin ajattelee, niitä päiviä kun vihaan ihmisiä on paljon enemmän kuin niitä päiviä, kun pystyn sietämään heitä.

Viime yön valvetuntien aikana mietin äitiä. Olen aina sanonut, että äitini oli ainoa ihminen, joka piti meidät järjissämme, osoitti oikeat arvot ja opetti moraalia ja etiikkaa. Etenkin moraalin ja eettisen ajattelun opit olisivat jääneet oppimatta ilman äitiä, koska isäni esimerkki oli kaukana ihmisyydestä ja humaaniudesta.

Tällaista kaltaistani "paska mutsia" lohduttaa kuitenkin ajatus siitä, ettei edes se täydellisin äiti kuitenkaan ollut niin täydellinen kuin aikuisten lastensa kehuista voisi ajatella. Kyllä minunkin äitini antoi väsymyksen näkyä, oli poissa, ei jaksanut välittää. Jätti monta halausta antamatta, monta itkua kuulematta. Täydellisiä äitejä on vain täydellisissä elämissä. Sellaisissa, joissa kulissit käyvät yksiin todellisuuden kanssa. Lapset ovat helppoja ja virheettömiä, vanhemmat tasapainoisia ja työssään menestyviä, hyvin kasvatettuja.

Niin, lasten onnellisuus on kiinni isovanhempien työstä. Hyvään perheeseen syntyminen ei ole arpapeliä. Hyvä ja huono onni on vain menneiden sukupolvien perintöä, osa laajempaa kokonaisuutta. Kokonaisen sukuhistorian mädännäisyyttä tai eheyttä, sarja hyviä ja huonoja päätöksiä, joilla ei ole mitään tekemistä tuurin tai onnenkantamoisten kanssa. Tuuri on tyhjää puhetta, tekosyy heikkoudelle ja haluttomuudelle muuttua ja muuttaa asioita, tehdä toisenlaisia valintoja.

Aamu oli kolea, mutta aurinkoinen. Käytiin liikennepuiston avajaisissa lasten kanssa. Siellä tapasin parhaan ystäväni, joka syyllisti minua siitä, että tahdoin olla sisällä poutasäällä. Ei se ollut sellaista kannustavaa syyllistämistä, jonka tarkoitus on potkia lyöntejä pysähtyneeseen sydämeen, vaan sellaista lannistavaa, kiukuttelevaa, lapsellista syyllistämistä, jonka jälkeen lähdetään niskoja nakellen kotiin, koska kehtasin singota piikin takaisin. En käsitä miten se on niin vaikeaa huomata, että minun on paha olla? Ei tämä kuolemaksi ole, mutta jos nyt yhden kerran elämässä saisin olla edes tämän verran lannistunut ja maassa ilman, että siitä pitäisi muiden takia potea syyllisyyttä. Miksi muilla on siihen oikeus, mutta ei minulla?

Nyt kello on puoli kuusi ja aurinko on piiloutunut pilviverhon taakse. On tutun hämärää ja kylmää. Ensimmäiset sadepisarat osuvat ikkunaan. Kohta koko maa on taivaan kyyneleistä täysi, mutta minä en itke. Vedän lenkkarit jalkaan ja lähden lenkille.