Seitsemänvuotias kuopukseni saa jo kulkea itsenäisesti läheisen leikkipuiston alueella. Tänään oli siellä kolmen kaverinsa ja veljensä kanssa, kunnes isoveli päätti lähteä kotiin. Kuopus oli hetkeksi poistunut porukasta veljensä perässä ja palattuaan huomasi paikalle tulleen vieraan pojan, joka oli muita pidempi. Poikani on sosiaalinen ja innokas lapsi, joka tykkää kuulua porukkaan, siksi hän oli mennyt rohkeasti joukon jatkeeksi ja yritti päästä juttuun mukaan, mutta joukon sisäinen dynamiikka oli muuttunut ja isosta pojasta oli tullut joukon johtaja. Koska oma poikani tuli takaisin muiden seuraan vasta siinä vaiheessa, kun iso poika oli jo ehtinyt tuhota ryhmähengen, tilanne muuttui nopeasti uhkaavaksi. Iso yllytti myös poikani ystävät tätä vastaan ja lopulta lapsi oli lähtenyt muita karkuun kohti kotia. Jotain kiusaamista siinä oli ollut ennen lähtöä ja muut olivat lähteneet poikani perään. Palattuaan poika oli hengästynyt ja hätääntynyt, seisoi kyyneleet silmissä ovella ja kertoi kakistellen mitä oli tapahtunut.

Raivostuin silmittömästi, kiskoin vaatteet päälle ja käskytin pojan mukaan, että voisi tunnistaa kiusaajat. Raivo äityi järkyttäviin mittoihin kun kuulin, miten yksi lapseni parhaista ystävistä oli osallistunut rähinään. En vihaa mitään niin paljon kuin raukkamaisuutta. Raukkamaisuus on ihmisluonteen vastenmielisin piirre! Tietenkin poikaporukka oli liuennut teille tietämättömille vaikka ehdin paikalle viidessä minuutissa. Puistossa ei ollut ketään, ja minä jäin raivoni kanssa yksin. Äitiyden turhauttavin tunne: voimattomuus, kyvyttömyys.

Vihaan ihmisiä. Aina toisinaan minä todella vihaan ihmisiä. Jos tarkemmin ajattelee, niitä päiviä kun vihaan ihmisiä on paljon enemmän kuin niitä päiviä, kun pystyn sietämään heitä.