Siteet todellisuuteen haurastuvat jos niitä ei huolla ja myönnän, että viime päivinä olen jättänyt todellisuuden omaan arvoonsa. Olen ajautunut siihen pisteeseen, etten tahdo käydä töissä, en tahdo poistua sisätiloista, ja toivon lisää kylmiä sadekelejä, jotta voisin pistää heikkouteni huonon kelin syyksi. Palelen ennemmin lenkkini sateessa kuin kohtaan ihmisiä aurinkoisella kadulla. Teen töissä vain välttämättömän, kotona vielä vähemmän. 

Tänään pelasin lasten kanssa jalkapalloa ja huomasin, etten ole juossut moneen päivään. Juokseminen, josta on viimeisen vuoden aikana tullut lempiharrastukseni, on poistunut arkirutiineistani täysin. Kuntoni rapistuu ja intoni kuolee. Ja mitä enemmän yritän peittää motivaationi kuihtumista kesälomalle jääneiltä lapsilta, sitä kipeämmin omatuntoani pistelee. Olen huono äiti. Niin ahdistavan huono äiti.

Monta päivää olen paennut todellisuutta siihen ainoaan paikkaan, jonne pakeneminen sulkee pois kaiken todellisen: mielikuvitukseen. Käytän samoja metodeita kuin silloin pikkutyttönä, kun maailma oli vaarallinen paikka, ja oma koti kaikkein vaarallisin. Mikä ihme minua vaivaa? Miksi nämä tutut ja turvalliset seinät, rakkaat kasvot ja arjen pienet onnen hetket pelottavat niin paljon, etten kestä kohdata sitä kuin aikuinen nainen, kuin kunnon ihminen, hyvä äiti, ja tunnollinen, lojaali työntekijä?

Olen kuopassa.

Tämä keho, mieli, tämä elämänpituinen pakomatka on arkku, jossa minut haudataan.