Ajoittain vaivun alakuloon. Tämä alakulo on seurannut harteillani niin kauan kuin muistan. Nuorempana yritin karistaa sitä alkoholilla, mutta näin vanhetessa sekään ei auta. Antautua ei voi, koska jokainen masennuksen sairastanut tietää mihin antautuminen johtaa, mutta eteenpäin meneminenkin tuntuu ylivoimaisen vaikealta.

Olen epäonnistuja, luuseri.

- osapäivätyöläinen huonolla palkalla

- loppuiäkseen velkaantunut

- köyhyysrajalla kituuttava

- keski-ikää lähestyvä harppu.

Näiden alakulon päivien muuttaminen paremmaksi vie kohtuuttomasti sitä energiaa, mikä pitäisi käyttää läheisistään ja itsestään huolehtimiseen, mutta kun se hyvä päivä taas koittaa, olen

- terve ja elinvoimainen

- työssäkäyvä

- kahden lapsen äiti.

- Nainen, joka ei tarvitse ketään.

Tiedän, etten tule koskaan tavoittamaan pysyvästi hyvää päivää, mutta se riittää, että päivien enemmistöllä parempi on niskan päällä. Silti joskus tekee mieli lyödä pyyhe kehään ja luovuttaa. Niin kuin nyt, tällä hetkellä, kun suussa maistuu myrkynkitkerä kahvi, otsan takana epätoivo yllyttää orastavaa päänsärkyä, puristaa nyrkkiinsä kyynelvaasia, joka ei ole vuotanut vuosikymmeniin.