Ikääni liittyvät lohduttavat korulauseet paljastavat, että olen vanha. En tunne monia ikäisiäni naisia, koska suurin osa tutuistani ovat minua iäkkäämpiä tai reilusti nuorempia. Miten ikäisteni pitäisi ajatella? Miten heidän pitäisi suhtautua vanhenemiseen?

Ehkä 37-vuotiaiden ei pitäisi ajatella kuolemaa ja vanhuudenvaivojen ehkäisyä. Ehkä ikäisteni pitäisi vältellä koko aihetta. Ehkä. Mutta kyllä minä tunnen itseni vanhaksi. Ei ikä ole pelkkä numero. Nyt tunnen itseni vielä konkreettisemmin vanhaksi kuin silloin 17-vuotiaana, kun katselin ikäisiäni ja ajattelin, etten ikinä ole tuntenut oloani yhtä nuoreksi kuin he. Olen aina - nuoresta asti - ollut lapsenmielinen vanhus. Ehkä olen koko ikäni odottanut sitä hetkeä, kun saan heittää lusikan nurkkaan ja antautua, mutta osaisinko edes tehdä niin? Tällä hetkellä olen fyysisesti paremmassa kunnossa kuin olen koskaan ollut, silti tunnen väsymyksen luissa ja mielessä. Olenko tylsistymässä ja jäykistymässä? Olenko jo konkreettisesti vanha?

Onko minulla keski-iän kriisi?

Jos ajattelen positiivisesti: minulla on hyvä mahdollisuus tulla onnellisesti vanhaksi. En kaipaa huomiota miehiltä, joten riski saada kriisi 16-vuotiaita teinejä kyttäävistä ukoniljetyksistä, jotka eivät kiinnitä silmällistäkään huomiota keski-ikäisen kurpan ryppynaamaani on häviävän pieni. Minulla on vakituinen työpaikka, eikä minun siten tarvitse taistella työpaikoista nuorempien ja minua pätevämpien työnhakijoiden kanssa. Minulla on kaksi alakouluikäistä lasta, enkä kaipaa lisää jälkikasvua. Olisin valmis luopumaan kohdustani vaikka tältä istumalta. Voin siis huokaisten heittää biologisen kellon romukoppaan. 

Mistä keski-iän kriisi syntyy? Sitä lähden selvittämään.