Paras ja oikeastaan ainoa ystävä, jonka kanssa olen säännöllisesti yhteydessä, on ikäiseni mies. Meissä on paljon yhteistä, mutta olemme silti hyvin erilaisia. Ystäväni on hidastempoinen, mukavuudenhaluinen, tarkka, säntillinen, maltillinen, ja sopivasti itsekäs. Minä olen räiskyvä, nauravainen, tempperamenttinen, tunteellinen, aikaansaava, nopeatempoinen, kontrolloiva, ja pahimmillaan aivan liian uhrautuva.

Ystäväni haave on, että keksitään kaikkivoipuuden pilleri, joita napsimalla ihminen saa lojua sohvalla mussuttamassa pullaa aamusta iltaan saamatta toimettomuudestaan terveyshaittoja. Elää elämä miettimättä kuolemaa. Minun haaveeni on, että saan pysyä terveenä ja toiminnallisena vanhuusiälle asti ja kuolla mahdollisimman kivuttomasti nukkuessani. Hyvän kuoleman tavoitteleminen on päämääräni, kun taas ystäväni päämäärä on elää ilman ajatusta elämän päättymisestä. Hän on haasteita kartteleva luonne. Ihminen, joka menee sieltä missä aita on matalin. Minä olen haasteista nauttiva luonne. Ihminen, joka tarvitsee jotain voitettavaa ja lyötävää tunteakseen olevansa elossa.

Joskus ystäväni verkkaisuus ja mukavuudenhalu ylittää ärsytyskynnyksen. En voi käsittää ihmistä, joka tahtoisi ikuisen kesän ja rajattoman mahdollisuuden olla niin kuin haluaa ilman ainoatakaan epämukavuustekijää, vaikka juuri ne epämukavuustekijät saavat hyvät hetket tuntumaan niin hyviltä. Minä en usko itsestäänselvään autuuteen, en sellaiseen autuuteen, joka on mitään tekemättä, perusolevana. Joskus tekee mieli sanoa, että muuta helvettiin täältä, muuta jonnekin, missä on ikuinen kesä ja voit lopettaa ruikuttamisen, mutta sehän olisi kamalaa. Menettäisin parhaan ystäväni. Siispä olen päätynyt siihen tulokseen, että ystäväni ärsyttävät piirteet ovat juurikin niitä epämukavuustekijöitä, joita tarvitaan, jotta näkisin hänen parhaat piirteensä.