Olen aina ihaillut äitejä, joilla on kyky olla noteeraamatta lastensa ystäviä. He pystyvät elämään normaalia arkea huomioimatta vieraan lapsen läsnäoloa. Minä en osaa. Nykyään lasten ystäviä käy meillä harva se päivä. Jotkut ystävistä ovat rentoja ja välittömiä, mutta osa ei ole lainkaan tottunut aikuisen läsnäoloon ja siihen, että aikuinen puuttuu lasten tekemisiin. Olen niitä äitejä, joille on luonnollista tulla osaksi lasten leikkejä, puuttua niihin tarpeen mukaan ja kommentoida lasten tekemisiä. Lapsetkin ovat tottuneet siihen, että äidin läsnäolo on ok ja äidin voi vetää leikkiin mukaan. Tämän takia ne lapset, joille tällainen on täysin vierasta jäykistyvät ja hämmentyvät aina, kun sanon heille jotain. Se saa minut epäilemään itseäni ja aiheuttaa jännitteitä. Miten joku voi kasvattaa lapsistaan jäykkiä ja muodollisia?

Äitiys uuvuttaa. Olen sopeutumaton. Liian vanha äidiksi?

Sain esikoiseni 28-vuotiaana. Olin tuolloin vannonut, etten koskaan hanki lapsia, mutta vahinkoraskauden myötä jouduin eettisten kysymysten äärelle ja myöntämään, ettei minusta ole abortin tekijäksi. Se oli kauheaa aikaa. Välillä toivoin lapsen kuolemaa, välillä rukoilin tervettä vauvaa. En saanut kumpaakaan. Vauva syntyi kuudessa tunnissa ja merkittiin terveeksi. Kuusi vuotta myöhemmin lähdimme psykiatriselta poliklinikalta Asperger diagnoosin kanssa. Levoton lapsi ja epäonnistunut äiti. Siinä vaiheessa minulla oli toinenkin lapsi, mutta olin jo yksinhuoltaja. Yksinhuoltajuus on ainoa asia, johon olen sopeutunut helposti. Olen ollut moninkerroin parempi äiti yksinhuoltajana kuin olin koskaan kuopuksen isän kanssa.

Niin, ehkä olen sopeutumaton. Tai ehkä olen vain tehnyt kaiken liian myöhään, liian vanhana. Siinä iässä, kun ei enää jaksa. Ehkä elämä on mennyt odotellessa haavojen arpeutumista, ja siinä odotusaikana on jo ennättänyt tulla uusia haavoja, joiden arpeutumista odotellessa olen ajautunut loputtomaan kierteeseen.