Lihon. Olen lihonut viisi kiloa lyhyessä ajassa ja tiedän, että lihominen jatkuu ellen lopeta sitä nyt. Motivaatiopula on kasvanut sellaisiin mittoihin, etten tiedä mistä aloittaa. Nyt ei huvita mikään. Ei huvita edes juosta.

Eilen kävimme lasten ja parhaan ystäväni kanssa stadionilla urheilemassa. Olen vielä hyvässä kunnossa. Jaksoin juosta katsomon raput ylös niin kovaa kuin fysiikka antoi myöten, enkä juurikaan hengästynyt. Juoksin kilpaa vanhimman poikani kanssa enkä edes hikoillut. Vaikka poika on vasta 9v., on hän sellainen kiituri, että vaikea on 37v. tantan pikamatkalla päästä ohi.

Miksi minun pitää vaivautua? Ehkä ystäväni on oikeassa, ehkä ihmisen taivas on maata sohvalla ja syödä pullaa. Miksi pidättelen itseäni? Liikunko todella itseni tähden vai siksi, etten joutuisi terveysfriikkien silmätikuksi? Siksi, ettei äitini saa syytä katsoa kieroon ylipainoista tytärtään?

Äiti. Äiti on suurin tuomitsijani. Minun itseni lisäksi. Koko elämäni olen ollut tuomiolla.