Kun lapset kasvavat, vuokraan auton ja lähden pohjoiseen. Ajan niin kauas kuin pääsen. Nukun autossa sisään tunkevan kostean jäkälän ja sammaleen tuoksussa, kuuntelen tuulilasiin ropisevaa sadetta jossain satojen kilometrien päässä täältä. Annan ympäröivän maailman vaipua sumuun ja olen olematon, ruumiiton, unohdettu. Olen yksin. 

En ole vuosiin kokenut yksinäisyyttä ja huomaan kaipaavani sitä vuosi vuodelta enemmän. En musertavaa tietoisuutta omasta tarpeettomuudesta, siitä, ettei kuulu mihinkään eikä kukaan välitä, mutta sellaista hiljaista rauhaa, kun kukaan ei ole vaatimassa mitään. Itsenä olemista. Sitä kaipaan.